JULIETIN TARINA

Meillä oli jo vuosia ollut ajatus siitä, miten haluaisimme auttaa nuoria elämässä eteenpäin sitten, kun omat lapsemme ovat päässeet omille jaloilleen. Meillä oli myös halu jotakin reittiä pitkin kantaa oma palasemme kehitysmaiden tarpeisiin. Halusimme kouluttaa jossakin kehitysmaassa asuvan tytön. Naisten kouluttamisen suuri merkitys nousee edelleen jatkuvasti esiin, kun puhutaan kehitysmaiden tai kehittyvien maiden mahdollisuuksista edistää köyhyyden ja näköalattomuuden vähenemistä.

Väyliä auttamiseenhan on runsaasti. Haaveilimme kuitenkin siitä, että voisimme kohdistaa panoksemme kokonaan yhdelle tytölle tai nuorelle naiselle, jolla olisi nimi ja jonka elämää voisimme seurata ammattiin valmistumiseen saakka. Tämän toiveen täyttävää väylää ei ollut helppo löytää. Kun saimme tietoa Nakurun lapset ry:stä, asia loksahti kohdalleen.

Kenialainen Juliet tuli elämäämme 2000-luvun alussa. Hän oli juuri suorittanut lukion loppuun ja saanut opiskelupaikan valmistuakseen sairaanhoitajaksi. Hänen edellinen kumminsa oli alun alkaen päättänyt hoitaa Julietin peruskoulutuksen kustannukset. Tarvittiin siis uusi kummisuhde, joka oli juuri toiveittemme mukainen.

Kirjeiden kirjoittaminen harvakseltaan mutta säännöllisesti puolin ja toisin lähensi Julietia ja meitä. Hän kirjoitti moitteetonta englantia. Opimme vähitellen ymmärtämään, millainen nuori nainen Keniassa tuellamme opiskeli: hyvin määrätietoinen, itselleen asettamiinsa tavoitteisiin tiukasti pyrkivä. Oli täysin selvää, että hänen ammatinvalintansa johtui suuresta halusta auttaa oman maansa ihmisiä. Myöhemmin hän on kertonutkin, että hän halusi siirtää saamaansa hyvää eteenpäin.

Kun Juliet valmistui, hän aluksi halusi jäädä muutamaksi kuukaudeksi ilman palkkaa töihin Arap Moi- lastenkodille, jossa hän oli suuren osan elämästään asunut. Se oli hänen kiitoksensa lastenkodille ja kummillensa.

Syksyllä 2009 olimme käymässä Nakurussa. Tutustuimme lastenkotiin, ja meillä oli avartavia keskusteluja Mama Justinin, lastenkodin johtajan kanssa. Sitten tapahtui jotakin, mitä emme koskaan unohda. Olimme istuneet Maman pienessä toimistossa, kun hän kesken kaiken pyysi meitä ulos. Portailla ulko-oven edessä seisoi kaunis nuori nainen, joka hymyillen katsoi meitä. Juliet oli tullut satojen kilometrien takaa yhdeksi iltapäiväksi vain tavatakseen meidät!

Istuimme kahvilassa ja ravintolassa ja puhuimme. Puhuimme kaikesta mahdollisesta. Juliet halusi tietää Suomesta oman alansa asioita, mutta myös esim. millainen hallintojärjestelmä Suomessa on, ja lukemattomia muita asioita. Meistä tuntui kuin olisimme aina tunteneet tämän ihmisen. Puhetta olisi riittänyt päiväkausiksi. Tuon illan jälkeen olimme saaneet yhden perheenjäsenen lisää. Näin meistä jo silloin alkoi tuntua. Viestintämme muuttui vähitellen sähköposteiksi, joita kulkee molempiin suuntiin säännöllisesti.

Julietin intohimo oppia työstään lisää johti siihen, että hän suoritti työnsä ohella yliopistotutkinnon Bachelor of healthcare management. Myöhemmällä käynnillämme Keniassa tapasimme Julietin Nairobissa. Hän esitteli meille tulevan miehensä. Vietimme päivän yhdessä kaikki neljä, ja puhetta riitti.

Nyt, vuonna 2015 koemme, että Juliet on todella osa perhettämme. Sähköpostit ja joskus pitkätkin tekstiviesti-, sittemmin WhatsApp- ”keskustelut” ovat säännöllisiä. Kaija on saanut Julietista uuden läheisen ystävän, jonka kanssa voi ”puhua” ihan kaikesta. Matkustimme Keniaan Julietin graduation-tilaisuuteen hänen bachelor-tutkintonsa valmistuttua. Yhdessä oleminen oli niin luontevaa kuin vuosia edellisestä tapaamisesta ei olisi lainkaan ollut. Koemme saaneemme valtavan lahjan ja oppineemme suunnattoman paljon.

Kaija ja Matti Hukka

COLINSIN TARINA

Miten kasvattaa omista lapsistaan suvaitsevaisia, avarakatseisia ihmisiä? Ehkä tämä ajatus oli taustalla kun syksyllä 2002 tartuin Nakurut Lapset ry:n esitteeseen kansalaisjärjestöjen messuilla. Halusin löytää kummijärjestön joka toimisi mahdollisimman suorasti, jonka kautta löytäisin apua tarvitsevan lapsen johon voismme pitää yhteyttä ja oppia tuntemaan. Jonka kanssa omat lapset voisivat kasvaa ymmärtämään maailmaa lintukotomme ulkopuolella.

Silloisen kummisihteerin Heljä Vänskän kautta saimme nipun kuvia ja kertomuksia lapsista jotka olivat kummin tarpeessa. Valinta oli vaikea. Halusimme auttaa heitä kaikkia. Mutta päädyimme valitsemaan 10-vuotiaan Colins Juman. Colins oli menttänyt äitinsä edellisenä vuonna kun tämä synnytti perheen kuudetta lasta. Colinsin isä oli pian sen jälkeen tuonut pojan Arap Moi Childrens Home lastenkotiin, pyytäen heitä ottamaan pojan huostaansa. Itse hän ei kyennyt huolehtimaan äidittömistä lapsistaan. Näin Colins päätyi kummitoiminnan piiriin.

Saimme seurata Colinsin kasvamista. Joka vuosi tuli Nakurusta kirje ja kuva. Joka vuosi englanninkieli oli vähän parempi, käsiala hallitumpi, arjen kuvaus monipuolisempi. Ja poika pitempi.

Ilolla ja kiinnostuksella luimme kirjeet. Mutta itse olimme huonoja kirjoittamaan. Joka kerta kun aloitimme kirjeen elämästämme päädyimme samaan epämukavaan oloon; me istumme täällä yhdessä, meillä on kaikki hyvin, tämä ei ole reilua.

Tyydyimme kustantamaan Colinsin koulunkäynnin ja lähettämään joulu-terveisiä. Hänen elämänsä oli siellä, meidän täällä. Autetaan häntä niin että hän pystyy rakentamaan omaa elämää itselleen, ajattelimme. Ei tehdä itsestämme sen tärkeimpiä osaa hänen elämästään.

Colins ei ollut mikään lukutoukka. Koulu sujui niin ja näin. Kun hän oli saanut peruskoulutuksensa päätökseen lastenkodilta ehdotettiin, kummisihteerin välityksellä, että hän kouluttautuisi isänsä ammattiin; hitsariksi. Pidimme sitä hyvänä ehdotuksena ja sitouduimme jatkamaan hänen tukemista kunnes hän valmistuisi.

Opiskelut lykkäänttyivät. Keniassa puhkesi laajat ja väkivaltaiset levottomuudet vuoden 2007 vaalien jälkeen. Colinsin käymään kouluun hyökättiin kesken koulupäivän. Lapset ja henkilökunta pakeni henkensä edestä. Koulu poltettiin tuhkaksi. Colins, ja tuhannet muut, sijoitettiin pakolaisleiriin Nakurun stadionille. Lastenkodilta Mama Justine etsi ja löysi Colinsin leiriltä. Siellä vietettyjen kuukausien aikana Mama Justine kävi säännöllisesti tuomassa Colinsille ruokaa ja tarvikkeita, juttelemassa, lohduttamassa. Parempaa käyttöä kummirahalle emme olisi voineet siinä tilanteessa toivoa.

Tämän Colins kertoi minulle kun minulla vunna 2011 oli mahdollisuus tavata hänet Nakurussa.Tapaaminen oli kaikessa mutkattomuudessaan ja välittömyydessään hieno kokemus. Kävellessä Nakurun pölyisiä katuja pitkin etsimässä kuullokkeita Suomesta tuotuun tuliais-nokiaan, oli aivan sama tunne kuin olisin kävellyt lapseni kavereitten kanssa, jutellen elämästä, tulevasta, vanhemmista, musiiksita, kuulokkeista – ja jalkapallosta.

Oli huojentavaa ettei välillämme ollut auttaja-autettu asetelmaa. Colins oli varsin itsenäinen, fiksu ja luottavainen nuori mies. Hän kiitti kohteliaasti vuosien varrella annetusta avusta, mutta siirtyi sen jälkeen auttajan rooliin; hän oli se joka tunsi kadut ja tavat, löysi syötävää ja osasi kielen. Minä seurasin kiitollisena mukana.

Colins oli lähdössä tekemään opinnäyttöään kotikyläänsä, lounaiskeniaan. Siellä asui enää hänen vanha isoäitinsä. Isä oli lähtenyt omille teilleen, sisarusten olinpaikoista hänellä ei ollut tietoa. Menimme ostoksille. Colins osti säkin riisiä, peiton isoäidilleen, patjan, pala-saippuaa ja teetä. Eikö mitään hömppää, turhuutta, kyselin? Ei.

Mutta matkalla takaisin lastenkodille hänellä oli kuitenkin yksi toive; saada jalkapallokengät. Turhia eivät nekään. Vaikka Colins hankki hitsarin ammatin, hänen intohimonsa oli jalkapallo, ja tavoite pelata jalkapalloa ammatikseen.

Miten sen tavoitteen kävi en tiedä. 2012 sain lastenkodilta kuvan Colinsin valmistujaisista ja niistä työkaluista joita hän kummin valmistujaislahjalla oli pystynyt hankkimaan. Nyt hän oli aikuinen, paljon paremmin varustettu itsenäiseen elämään kuin jos hän olisi jäänyt ilman lastenkodin ja kummitoiminnan tukea. Ja siihen meidän yhteinen tarina loppui.

Toivon sydämestäni että hän pärjää siellä jossain. Ja että jalkapallokengissä vielä on potkua.

Marianne Zilliacus